Mitä tapahtuu...

...vuorella jää vuorelle, eikö se niin menekkin? Nääs kaikenlaista hassua tapahtui reissullamme, varsinkin Dislop..Displo..Desplola...ei kun Desplomilandiassa. Neljäntenä päivänä Espanjassa suuntasimme vihdoin El Chorroon, sekä kävimme siellä Desplomilandiassa projektoimassa.

Kuvissakin El Chorro on henkeä salpaava

Koska El Chorron on iso aluea, ja paljon kiivettävää piti jotenkin rajoittaa kiipeily alue. Paljon asiaa rajoitti tietenkin sää, aurinko ja kuumuus. Piti siis suosia varjoisia paikkoja, ja se sitten rajoitti aika paljon. El Chorrossa päädyimme sector Calizaan. Se on helppo löytää ja vähän niin kuin keski välissä.

Caliza oli ihan kiva paikka. Ei se nyt niin varjoisa ollut kuin piti mutta kauniit näköalat. Pulttivälit olivat aika pitkät niin ei jäänyt paljon kiivettävää mutta pari tuntia saimme kyllä aikaa menemään ja minä sain lisää sportteja taka taskuun.

Kiipeilyn jälkeen kävimme paikallisessa kiipeily kaupassa, Aventur el Chorro. Kaupan websivulta sai paremman kuvan kuin mitä todellisuus vastasi. Oli ensin vaikea löytää kauppa mutta mä yritin muistikuvien perusteella etsiä taloa, mutta siitä muistikuvasta vanhempaa ja rämäisempää versiota. Sittenhän se löytyi, puskien takaa ja olihan se talo aika kämäinen. Kauppa oli super ahdas, likainen, pölyinen. Kauppana se ei ollut sieltä paremmasta päästä, valikoima pieni ja hinnat aika korkeat, mutta sieltä lähti mukaan kyllä yksi La Sportivan köysikassi, joka osoittautui todella hyväksi ostokseksi. Se sai matkustaa ihan Suomeen asti mukanani.

Mahtavat Frontalesit takanani

Ystävä otti kuvan minusta, varmistajasta.

Mm. Santi y Aná 4+ tuli on-sightattua. Vaikeampi mielestäni kuin mitä grade sanoo.

El Chorrosta sitten ajettiin sinne Desplomilandiaan. Mä aina haluan sanoa displolandia...haha nimien kanssa kyllä oli yllättävän paljon vaikeuksia. Topon mukaan sinne ei pitänyt olla niinkään pitkä matka, mutta yllätys yllätys taas sanoi todellisuus jotain muuta kuin mitä kirjassa. Siinähän me sitten ison padon päällä istuimme autossa miettien, oikealle vai vasemmalle. Laitoin hätävilkut päälle autoon, ja pysäköin keskelle tyhjää tietä, niinhän paikallisetkin tekee. Ja aloimme miettimään!!
Hetken päästä paikalliset vanhemmat työmiehet pysähtyvät vierellemme ja kysyn ystävällisesti 'Lo siento, dondé podemos encuentra Desplomilandia? Esta un sitio escalada.' (anteeksi, mistä voimme löytää Despolomilandian? Se on kiipeily paikka.) Miehet alkoivat kovasti miettimään ja päätyivät neuvomaan meitä oikealle. Yksi mies naureskeli takapenkiltä ja sanoi, että meidän pitää olla varovaisia ettemme tipu, johon minä vastasin 'Claro qué si. No vamos a caer, vamos a escalar. Gracias. Adíos' (Totta kai. Emme mene tippumaan, menemme kiipeämään. Kiitos. Näkemiin)

Desplomilandiaa

Desplomilandiaan kun päästiin niin kohdattiin pitkästä aikaa toisia kiipeilijöitä. Mijaksessa tähän asti vain tavattu toisia kiipeilijöitä. Olemme saaneet siis ihan omin päin kiivetä, rauhassa ja kahdestaan, ei häiriö tekijöitä. Valitsimme Poza de la Mona sekotrin jossa Desplomilandian helpoimpia reittejä, mutta pultti väli tuottia ongelmia, nääs ne oli aika super isot ja ekat pultit todella korkealla. Projektoitiin sitten siinä pari tuntia yhtä reittiä joka jätti meidät ihan tyhmiksi ja tompeloiksi. Voimat lähti kertakaikkiaan ja mieli tyhjeni, ja vatsa huusi nälkääääää!!! Ilmankos, kun reitin nimi oli 'Parecia tonta' (Seems silly)

Lähtiessämme katsoimme kun paikallinen projektoi 6b:tä

Autoon päästyämme teimme ilta suunnitelmat, nauru hepulit iski ja rupesin Johannestelemaan (lauleskelemaan ja puhumaan hassulla äänellä hassuja asioita). Kotiin ja syömään? Jo that's the plan. Let's go. Siinä istuimme autossa ja lähdössä..mut hetkinen....

...auton avaimet olivat auton katolla. *Nauru hysteriaaa*
Koti matkalla näpsimme kuvia ja suunnittelimme mitä söisimme, päädyimme Torremolinokseen syömään menu del díaa.

Tyyny ja sänky odottivat, ja seuraavan päivän vapaapäivä oli kyllä tarpeellinen, että sitten taas jaksaa kiivetä lisää.

- Sara

Herätys aikaisin...

..aamulla ja suunta Ardinales...Adranilaes....ei kun Ardales (vaikeita nämä Espanjalaiset nimet), ja Túronin vuoret. Vuorossa oli pitkää, kaunista släbiä. Kunhan nyt ensin löydettiin perille.

Minä ajoin ja ystävä toimi kartanlukijana.  Ensin suunnattiin itään Málagaan ja sitten pohjoiseen Pizzarraan päin. On sitä suoraa motaria kyllä nopea ajaa, kun taas mäkisellä maastolla alkoi pientä riitaa radion kanssa, mikään kanava kun ei halunut oikein kuulua.

Ardales kylä

Ardalesin kylään ei ollut pitkä matka ja jopa El Chorrokin näkyi sieltä horisontissa. Kun löysimme Ardalesiin alkoi suunnistus kylän halki, etsien tietä joka johtaa Túroniin. Joo, kyllähän se sieltä sitten löytyi, kotimatkalla huomattiin kuitenkin, että oli tehty uusi helpompi tie joka menee kylän ympäri. Kirjasin sen sitten omaan topooni, että seuraavalla kerralla en ihmettele.

 

Ajoimme Ardalesin kylästä kaunista vuoritietä länteen päin ja odotimme vain nähdäksemme crägsit oikealla. Maisemat olivat niin kauniita, huokailimme vain koko ajan ja fiilis oli katossa. Pohdiskelimme, että tänne voisi kyllä muuttaa, ja ensi vuonna voisi tulla pidemmäksi ajaksi kiipeilemään, 2-3 viikkoa.

Ei vois parempaa seuraa olla, kun toisemme ja vuoret

Noin 6-7km päästä tätä kiemurikasta vuoritietä ajaen, sieltä ne tuli...katsokaa ja nauttikaa!! Kuvat eivät edes osaa antaa näille maisemille sitä arvoa mitä he oikeasti livenä saavat. En unohda niitä maisemia koskaan.

Túron West

Túron West

Kun saimme auton parkkeerattua pienen joen kupeeseen oli edessä kuulemma noin 10minuutin lähestyminen vuorille. Tiedämmehän, että kun Espanjalainen opaskirja sanoo 10min, se onkin varmasti jotain 20min, tai 1km onkin todellisuudessa 3km. Patikointia riitti ylämäkeen, puskien palmujen, kivien, piikkilangan halki ja yli. Mietimme, että kun ja jos pääsemme vuorelle asti niin miten jaksammekaan enää kiivetä. Respektiä kyllä vuorikiipeilijöille jotka konkkaavat mukanansa vaikka kuinka painavia varusteita, kun minä väsyin yksi varustekassi selällä ja köysikassi edessä.

Kun pääsimme vuorelle asti olimme hengästyneitä, hikisiä, nälkäisiä, janoisia, väsähtäneitä ja vaikka mitä. Tauon paikka ja reittien katsastus. Vähän vaikeaa oli löytää varjoa, änkesimme molemmat yhden kiven päälle jonka takana oli palmupensaita jotka vähän antoivat varjoa.

The famous slab

Mm. Julay Lama 27metrinen släbi korkattiin. Ystävä liidasi sen ensin, pultti välit sen verran isot, että mulla ei kyllä pää antanut siihen periksi. Minähän sitten sen vain ylistelin, no shame in that. Pikku hiljaa siinä ystävä alkoi kertomaan, ehdottamaan, että kyseinen reitti voisi olla meidän ensimmäinen multipitchi. 27m jälkeen ensimmäiseltä ankkurilta lähtee vielä toinen 25m osuus toiselle ankkurille. Vaikutti hyvältä ja helpolta suunnitelmalta. 

Sovittiin, että hän ylistelee ekalla pitchille ja mä kakkostelen keräten kamat, sitten katsotaan fiiliksiä yhdessä ensimmäiseltä ankkurilta ja jos fiilis hyvä niin hän jatkaa liidaten seuraavaa pitchiä, ja mä tulen sitten kakkosena perässä. Näin tehtiin. Aloin kakkostelemaan kaverin perässä, litran vesi pullo valjaissa, toiset kiipeily kengät, grigri, karbiineja, ja jatkot jotka keräsin matkallani mukana. Loppua kohti alkoi kummasti jalkoja tutisuttamaan vaikka minua ei pelottanut, ehkä kamojen paino tuntui, en oikein tottunut konkkaamaan 30m kamaa ylös. Kun pääsin ystävälleni tuntui jalassa kramppia, täytyy päästä tiukoista Miuroista eroon nopeasti. Huomasin, että minua yllättäen ahdisti ystävän ja köyden oleminen siinä pienellä tasanteella. Jotenkin sain Miurat vaihdettua minun Five Teneihin. Ystävä antoi aikaa ja osasi rauhoittaa...pystyin loppujen lopuksi vähän kuviinkin mutta ajatus oli kyllä mielessä koko ajan päästä alas jossa on tilaa.

27m korkeudessa ekalla pitchillä Julay Lama

Päätimme ystävän kanssa, että minä laskeudun alas ja varmistan hänen kakkos pitchiä alhaalta, jossa pystyn toimimaan rauhassa. Valitettavasti ei multipitchaus tällä reissulla mennyt nappiin ja loppuun asti, mutta tuli nyt ainakin kokeiltua vähän. Sitten kun olen valmis seisomaan lehmänhännässä 20metrissä käyttäen molempia käsiä vapaasti varmistamiseen, niin voin lähteä. 

Julay Lama 5+ 27metrinen hieno släbi

Kyllähän mä hyvin Suomen kaltsulla istuskelen lehmänhännässä ja häärään ankkureita, tämä oli nyt vain ihan eri tilanne. En luottanut ystäväni henkeä minun käsiini, ettenkö sitten yhtäkkiä yksinäni seisten ensimmäisellä ankkurilla flippaisi. Emme olleet vakuuttuneita minuun, kun joudun jopa yhdellä kädellä pitämään koko ajan kiinni kalliosta. Ei tällä kertaa, mutta nyt on vähän ainakin kokeiltu ja totuteltu, ehkä sitten seuraavalla kerralla?

Minullahan oli tämän matkan suhteen tavoitteena kerätä kokemusta erilaisista tilanteista kalliolla, ja saada sitä sportti kokemusta enemmän. Nämä kaksi asiaahan täyttyivät todella hyvin. Erilaisia tilanteita koettiin, uutta kiven laatua sain tuntea käsieni alla, uusia korkeuksia, paljon släbiä, saimme oppia uutta kiipeily kulttuuria...ja paljon muuta.

Mahtavin fiiliksin kyllä lähdettiin Túronista takaisin kotiin. Vaikka nyt multipitchi ei toteutunut voin olla tyytyväinen, että uskalsin sentään korkeuksiin kakkostella ja nautiskella maisemista vähän aikaa siellä. Aina on seuraava kerta, pikku sormea maistoin, seuraavalla kerralla koko käsi sitten!!
Túroniin täytyy kuitenkin päästä uudestaan, niin paljon reittejä jäi kiipeämättä!!

Voittaja kaikesta huolimatta

Autolle takaisin oli onneksi alamäkeä

Ja, kertomus jatkuu.....

- Sara

Koska Mijaksen kivi...

...tuotti meille vähän vaikeuksia ensimmäisenä päivänä ja minulle angsteja ankkuri toiminnassa päätimme tosiaan tulla vielä uudestaan Mijakseen kiipeämään, että sitten isoimmilla paikoilla olisi kuviot tuttuja.

Toisena päivänä Mijaksessa tutustuimme raviinin ulkopuolella olevalle sektorille. Se on täysin auringonpaisteessa jos ei ole pilvistä, ja on kauniit näköalat Fuengiroolaan. Kivi on paljon parempaa, ei niin kulunutta eikä liukasta, pulttivälit myös ihan mukavat. Miinuksena on hevosien ja aasien ulosteen haju, mutta kun tuuli puhaltaa niin lähtee nekin. :-D

Mijaksen uusi sektori Los Burros

Siinä sitten alku lämppärinä on-sightattiin kaksi 5+, ne olikin über helppoja. Meillä oli väärä topo mukana jossa ei ollut kyseistä sektoria laisinkaan. Täytyi siis luottaa vain siihen mitä itse kuvittelee reitistä. Siinä ystävä liidasi yhden vähän vaikeamman reitin, jonka jälkeen itsekkin päätin liidata sen. Yllätyksekseni se menikin täysin puhtaasti. Mietimme ystävä kanssa, että varmasti se oli joku 5b-5c grade, kotona katsoimme toposta että kyseinen 'Ni tocarla que es mía' olikin greidattu 6a:ksi. Mitkä onnen huudot!! En mä vieläkään halua uskoa, että mä olen liidannut 6a:n!! Tämän kunniaksi oli pakko vetää jädet:

6a kunnia jädet!!

Päivä täyttyi onnistumisista ja sain kivasti lisää sportteja takataskuun sekä lisää kokemusta. Nyt olinkin jo valmis isompiin haasteisiin. Seuraavana päivänä oli näiden kahden Suomalaisten mimmien suunta Turóniin, joka sijaitsee pienen Ardales kylän lähettyvillä.

Ja kertomus jatkuu.....

- Sara

Elämäni paras reissu...

El Chorro

...on nyt ohi. Minulla ei ole oikein sanoja kuvaamaan kuinka ihana kiipeily reissu se oli. Tuntuu, että mitkään sanat eivät ole riittoisia kuvaamaan niitä tunteita ja ajatuksia joita sain kokea reissulla. Niin kauan odotettu reissu on nyt historiaa, ja minulle jäi ikimuistoiset kokemukset siitä. On se viikko kuitenkin ihan liian lyhyt aika, että ei siinä edes paljon ehdi, mutta kuitenkin sen verran, että jää haluamaan lisää! ;-)

Saavuimme ystäväni M kanssa Málagaan myöhään Maanantai iltana, ja nukkumaan pääsimme joskus Tiistai aamuyönä. Päätimme nukkua niin pitkään kun nyt nukutti. Herättyämme kävimme lähikaupassa ostamassa aamiais ja eväs tarpeet päiväksi. Nautimme sitten kaikessa rauhassa aamiaisesta auringon paisteessa, meidän parvekkeella jossa kauniit meri- sekä vuori näköalat.

Ensimmäinen aamiainen etelässä

Aamiaisen jälkeen laitoimme auton ajokuntoon ja suuntasimme heti kohti Mijasta, joka sijaitsee vain noin 10km päässä asunnostamme, täyttä nousua vuorille päin. Mijas on minulle entuudestaan tuttu paikka, vaikken siellä ole koskaan kiivennyt. Katsellut kyllä kiipeilijöitä, ja ihaillut näköalaa sieltä.

Osa Mijaksen crageista

Mijaksesta näköala Fuengirolaan

Kalkkilaivan kapteeni katselee toposta sopivaa reittiä

Mijaksessa aloitettiin ihan vain helpommasta päästä. Ystävä liidasi ensimmäisen reitin ja minä kakkostelin perässä. Yllättävän kulunutta ja liukasta Mijaksen raviinissa oleva kivi olikaan. En oikein tykännyt raviinissa olevasta kivestä, en ainakaan jalkiksille, se ei nimittäin tuonnut varmuutta kiipeilyyn. 

Ensimmäisen reitin kakkosteltuani, jouduin heti puuhastelemaan ankkurilla, ja tehdä itselleni köydestä ylä-köyden, jotta ystäväni voi minut laskea alas ja että voin kerätä kamat mukaani. Siinähän sitten heti tuli paniikki siellä korkeuksissa. Ystäväni siinä sitten rauhoitteli minua, ja antoi minun vähän olla rauhassa ja odotella, että paniikki laskee, ja niinhän se teki, ja pääsin alas. Kyllä se vain oli sitä tottumattomuutta paikkaan, uuteen kiveen, ja uusiin toimenpiteisiin joita piti yhtäkkiä suorittaa kalliolla. 

Suomessa kun vain melkein pystyy kävelemään kallion reunalle, lehmänhännällä ankkuuriin kiinni ja siitä sitten ankkuri kasaan slingeillä ja ylä-köysi siihen kiinni, ja jos liidaa niin yleensä vain klippaa köyden ankkuri-karbiiniin (mikä lie nimeltään?) ja laskeutuu alas. Tuolla Espanjassa niitä ei juuri ole, vaan pitää pujottaa köysi nenärenkaan läpi, tehdä kasisolmu itseensä kiinni ja siten laskeutua. Matkaa loppua kohden tuosta ns. toimenpiteestä tuli minulle varmaa ja tuttua hommaa!

Ensimmäinen sportti ulkomailla 'Ana Belen' 5+

Ei siinä sitten kauan mennyt kun päätin, että nyt sitten on vain liidattava, päästävä sen kynnyksen yli taas, yksi sportti kun vain elämässä takana. Ja siinähän mä sitten vedinkin on-sightina hienon Ana Belenin. Olikin mahtava reitti ja tuli super hyvä fiilis. 

Ensimmäisestä päivästä jäi mahtava fiilis, ja päätimme vielä toisena päivänä tunnustella ja totutella Espanjan kiveen. Minun piti myös harjoitella vähän enemmän noita liidaajan tarvittavia ankkuri toimintoja, että sitten kun onkin jossain vähän korkeammalla, eikä näköyhteydessä varmistajaan, että ne tulevat automaattisesti itsestäni.

'

Mijas kylä

Mijas, valkoinen kaupunki keskellä vuoren rinnettä

Reissu kertomus jatkuu.....

- Sara

Pakattu ja valmiina...

...matkaan. Tai noh...kyllä hermostuttaa..vaikka ihan "kotikulmille" tuolla Espanjan päässä menossa. Ystävä joka lähtee mukaan yrittää muistuttaa, että kuvittelisin olevani menossa ihan vain Kauhalaan kiikkumaan, mutta onhan se El Chorron seinä vähän erilainen.

Uutta, että vanhaa kiipeily kamaa

Tässä ehti myös olla ystäväni polttarit Lauantaina. Niitä tuli odotettua melkein yhtä paljon kun omaa reissua. Aamulla yllätettiin ystävä, ja napattiin hänet mukaamme. Söimme brunssia Helsingissä auringossa. Sieltä jatkoimme Circus Helsinkiin 90minuutin akrobatia ja sirkus tunnille. Oli super hauskaa, ja morsian sai jopa oppia ja tehdä taaksepäin voltin. Hienosti onnistuikin.

Värikoodina oli keltainen.

Letitin hiuksia illan. Sain jo jopa vähän kampaus keikkoja.

Apolloon lähdössä

Sunnuntain vietin sitten kultsun kanssa. Käytiin kirkossa ja sitten lounaalla ystäväni Lorin kahvila/puodissa Pitäjänmäellä. Heillä on kanoja ja ankkoja takapihalla!! :D Minusta ja pienestä ankanpoikasesta tuli hyviä ystäviä jo viime viikolla!!

Pienen pieni ankanpoika Sisu

Nyt on myös sitten lyhyt polkka ja valmiina lähtöön!!!

Ciao y hasta luego !!

- Sara