Herätys aikaisin...

..aamulla ja suunta Ardinales...Adranilaes....ei kun Ardales (vaikeita nämä Espanjalaiset nimet), ja Túronin vuoret. Vuorossa oli pitkää, kaunista släbiä. Kunhan nyt ensin löydettiin perille.

Minä ajoin ja ystävä toimi kartanlukijana.  Ensin suunnattiin itään Málagaan ja sitten pohjoiseen Pizzarraan päin. On sitä suoraa motaria kyllä nopea ajaa, kun taas mäkisellä maastolla alkoi pientä riitaa radion kanssa, mikään kanava kun ei halunut oikein kuulua.

Ardales kylä

Ardalesin kylään ei ollut pitkä matka ja jopa El Chorrokin näkyi sieltä horisontissa. Kun löysimme Ardalesiin alkoi suunnistus kylän halki, etsien tietä joka johtaa Túroniin. Joo, kyllähän se sieltä sitten löytyi, kotimatkalla huomattiin kuitenkin, että oli tehty uusi helpompi tie joka menee kylän ympäri. Kirjasin sen sitten omaan topooni, että seuraavalla kerralla en ihmettele.

 

Ajoimme Ardalesin kylästä kaunista vuoritietä länteen päin ja odotimme vain nähdäksemme crägsit oikealla. Maisemat olivat niin kauniita, huokailimme vain koko ajan ja fiilis oli katossa. Pohdiskelimme, että tänne voisi kyllä muuttaa, ja ensi vuonna voisi tulla pidemmäksi ajaksi kiipeilemään, 2-3 viikkoa.

Ei vois parempaa seuraa olla, kun toisemme ja vuoret

Noin 6-7km päästä tätä kiemurikasta vuoritietä ajaen, sieltä ne tuli...katsokaa ja nauttikaa!! Kuvat eivät edes osaa antaa näille maisemille sitä arvoa mitä he oikeasti livenä saavat. En unohda niitä maisemia koskaan.

Túron West

Túron West

Kun saimme auton parkkeerattua pienen joen kupeeseen oli edessä kuulemma noin 10minuutin lähestyminen vuorille. Tiedämmehän, että kun Espanjalainen opaskirja sanoo 10min, se onkin varmasti jotain 20min, tai 1km onkin todellisuudessa 3km. Patikointia riitti ylämäkeen, puskien palmujen, kivien, piikkilangan halki ja yli. Mietimme, että kun ja jos pääsemme vuorelle asti niin miten jaksammekaan enää kiivetä. Respektiä kyllä vuorikiipeilijöille jotka konkkaavat mukanansa vaikka kuinka painavia varusteita, kun minä väsyin yksi varustekassi selällä ja köysikassi edessä.

Kun pääsimme vuorelle asti olimme hengästyneitä, hikisiä, nälkäisiä, janoisia, väsähtäneitä ja vaikka mitä. Tauon paikka ja reittien katsastus. Vähän vaikeaa oli löytää varjoa, änkesimme molemmat yhden kiven päälle jonka takana oli palmupensaita jotka vähän antoivat varjoa.

The famous slab

Mm. Julay Lama 27metrinen släbi korkattiin. Ystävä liidasi sen ensin, pultti välit sen verran isot, että mulla ei kyllä pää antanut siihen periksi. Minähän sitten sen vain ylistelin, no shame in that. Pikku hiljaa siinä ystävä alkoi kertomaan, ehdottamaan, että kyseinen reitti voisi olla meidän ensimmäinen multipitchi. 27m jälkeen ensimmäiseltä ankkurilta lähtee vielä toinen 25m osuus toiselle ankkurille. Vaikutti hyvältä ja helpolta suunnitelmalta. 

Sovittiin, että hän ylistelee ekalla pitchille ja mä kakkostelen keräten kamat, sitten katsotaan fiiliksiä yhdessä ensimmäiseltä ankkurilta ja jos fiilis hyvä niin hän jatkaa liidaten seuraavaa pitchiä, ja mä tulen sitten kakkosena perässä. Näin tehtiin. Aloin kakkostelemaan kaverin perässä, litran vesi pullo valjaissa, toiset kiipeily kengät, grigri, karbiineja, ja jatkot jotka keräsin matkallani mukana. Loppua kohti alkoi kummasti jalkoja tutisuttamaan vaikka minua ei pelottanut, ehkä kamojen paino tuntui, en oikein tottunut konkkaamaan 30m kamaa ylös. Kun pääsin ystävälleni tuntui jalassa kramppia, täytyy päästä tiukoista Miuroista eroon nopeasti. Huomasin, että minua yllättäen ahdisti ystävän ja köyden oleminen siinä pienellä tasanteella. Jotenkin sain Miurat vaihdettua minun Five Teneihin. Ystävä antoi aikaa ja osasi rauhoittaa...pystyin loppujen lopuksi vähän kuviinkin mutta ajatus oli kyllä mielessä koko ajan päästä alas jossa on tilaa.

27m korkeudessa ekalla pitchillä Julay Lama

Päätimme ystävän kanssa, että minä laskeudun alas ja varmistan hänen kakkos pitchiä alhaalta, jossa pystyn toimimaan rauhassa. Valitettavasti ei multipitchaus tällä reissulla mennyt nappiin ja loppuun asti, mutta tuli nyt ainakin kokeiltua vähän. Sitten kun olen valmis seisomaan lehmänhännässä 20metrissä käyttäen molempia käsiä vapaasti varmistamiseen, niin voin lähteä. 

Julay Lama 5+ 27metrinen hieno släbi

Kyllähän mä hyvin Suomen kaltsulla istuskelen lehmänhännässä ja häärään ankkureita, tämä oli nyt vain ihan eri tilanne. En luottanut ystäväni henkeä minun käsiini, ettenkö sitten yhtäkkiä yksinäni seisten ensimmäisellä ankkurilla flippaisi. Emme olleet vakuuttuneita minuun, kun joudun jopa yhdellä kädellä pitämään koko ajan kiinni kalliosta. Ei tällä kertaa, mutta nyt on vähän ainakin kokeiltu ja totuteltu, ehkä sitten seuraavalla kerralla?

Minullahan oli tämän matkan suhteen tavoitteena kerätä kokemusta erilaisista tilanteista kalliolla, ja saada sitä sportti kokemusta enemmän. Nämä kaksi asiaahan täyttyivät todella hyvin. Erilaisia tilanteita koettiin, uutta kiven laatua sain tuntea käsieni alla, uusia korkeuksia, paljon släbiä, saimme oppia uutta kiipeily kulttuuria...ja paljon muuta.

Mahtavin fiiliksin kyllä lähdettiin Túronista takaisin kotiin. Vaikka nyt multipitchi ei toteutunut voin olla tyytyväinen, että uskalsin sentään korkeuksiin kakkostella ja nautiskella maisemista vähän aikaa siellä. Aina on seuraava kerta, pikku sormea maistoin, seuraavalla kerralla koko käsi sitten!!
Túroniin täytyy kuitenkin päästä uudestaan, niin paljon reittejä jäi kiipeämättä!!

Voittaja kaikesta huolimatta

Autolle takaisin oli onneksi alamäkeä

Ja, kertomus jatkuu.....

- Sara